10 vuotta täällä – miten nopeasti aika kuluukaan!

Paikkojen suhteen elämä mennyt n. 10 vuoden jaksoissa, maksimissaan. Juhannuksen alla 10 vuotta sitten tulin tänne ja aloin kasata elämääni alusta alkaen, ihan joka suhteessa.Vielä nelisen kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut johonkin muistikirjaani suunnilleen näin: ”Jospa joskus (pian) pääsis täältä pois, elossa ja ehkä jopa kohtuu järjissään. Olis oma koti, omia kavereita, KOIRA (ei tarttis pelätä, että kukaan tekee sillekään pahaa), olisi jopa työ (mieleinen ehkä?!) ja vois vaikka seistä päällään keskellä lattiaa, jos haluais, ilman, että kukaan tulis ihmettelemään, ett oot sä ihan hullu/ooks sä viimeinkin seonnu ihan kokonaan?”

Enpä silloin uskaltanut juuri toivoakaan, että vain muutama kuukausi ja suurin osa tuosta unelmasta olisi ihan totta! Tytär oli kaukaa viisas ja muuttaessaan tänne hankki isomman asunnon, etä minulla olisi paikka, minne tulla, jos pääsisin pois. Yksin en olisi kyennyt elämään alkuun, olin niin pahasti rikki. Kymmenisen vuotta henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisen ihmisen kanssa asuessa ja ollessa (ei, ei se suurimmaksi osaksi ollut elämistä, elossa oloa ja selviytymistä päivästä toiseen) vahvakin ihminen menee rikki ja vie aikaa, että saa itsensä kasaan siinä määrin, että kykenee hoitamaan normaalin päivittäisen elämisen. Ilman Tytärtä en olisi siihen kyennyt – kiitos ja myös anteeksi!

Nyt  kaikki nuo haaveet ovat toteutuneet: olen saanut opiskella useaan otteeseen, on vakituinen työ (aluksi pätkissä, mutta 2008 lähtien vakiduuni), on ihana Koira, ollut jo yli 8 v. On ystäviä, kavereita, mieleinen työpaikka, jopa kaksi. Nivelet ei kestä jatkuvaa jalkojen päällä oloa, joten muutama vuosi sitten työ muuttui: ensin kaksi päivää kirjastolla ja kolme koululla, maaliskuusta  lähtien neljä kirjastolla ja yksi koululla ja sama jatkuu syksyllä. Kesät ja koulujen loma-ajoista ne, jolloin en itse ole lomalla, olen kirjastolla. Sekin lapsuusajan unelma: kirjastotyö.

Etenkin kun terveys alkaa kremppaamaan: nivelkipu rajoittaa liikkumista (onneksi asun lähellä bussipysäkkiä) ja välillä on muitakin ongelmia, on hyvä olla yksin, ei ole vastuussa muista eikä passata toisia. Apua saan Tyttäreltä, joka tulee tarvittaessa.

Vapaa-aikoina saan olla ja elää ihan oman tahtoni mukaan: lukea, katsoa leffoja, urheilua, nukkua – mitä vaan! Kukaan ei ole sensuroimassa kirjoituksiani, sanomisiani, menemisiäni – mitään. Sana vapaus on saanut ihan uudet ulottuvuudet!

Vaikka palkka on pieni, niin työ on vakituinen ja raha on tilillä joka kuukausi, se tuo turvaa elämään.

Kaiken kaikkiaan: elämä on aika hyvällä mallilla ja toivottavasti jatkuukin niin, seuraavat 10 vuotta ja sitten seuraavat 10 vuotta jne.

 

 

 

Juuria tonkimassa

Jossain vaiheessa elämää kai jokainen alkaa miettiä ns. juuriaan: onko niitä ja jos, niin missä, ovatko ne tallessa vai joutuuko niitä kaivelemaan jostain vuosien syvyyksistä. Itse olen pohtinut asiaa jo pitemmän aikaa, joten lienee sopiva aika pohtia löydöksiä.

Nykyään ei enää pysytä samoissa maisemissa koko ikää, kuten suurin osa ihmisistä aikaisemmin. Silti olen usein kuullut, että oletpas sä muuttanut usein, kun olen kertonut, missä kaikkialla olen asunut. Minusta siinä ei ole mitään outoa, mutta monista ilmeisesti on! Äitini vanhemmat muuttivat usein, koska Vaari oli rautatieläinen ja työn perässä he muuttivat pitkin Satakuntaa eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Lapsena matkustin paljon Satakunnan ja Savon väliä, vuoroin maalla vanhempien luona, vuoroin Porissa Mummun ja Vaarin luona. Äitini opiskeli Jyväskylässä, kun olin pieni ja muutaman kerran vierailin sielläkin.

Isäni asui aina samassa pikku kylässä, meidän tila lohkaistiin isän kotitilasta ja siinä oli Elämä. Äiti oli opiskeluaikoinaan asunut monessa paikassa ympäri Suomea ja sekin jo teki hänestä ”epäilyttävän” kyläläisten silmissä. Samoin se, että kyseessä oli akateemiseti koulutettu nainen (tosin maa- ja metsätalousalalta, mutta silti) ja vielä kaukaa, toiselta puolelta Suomea! Kasvatappa siinä sitten juuria ventovieraaseen, koostumukseltaan outoon maahan!

Kyllähän äiti löysi muutaman läheisen ihmisen, isäni siskon ja Karjalasta evakkona kylään tulleen Selman, jota ei koskaan hyväksytty pikkusieluiseen kirkonkylään. Sääli, koska Selma oli läpeensä hyvä, lämmin ja ihana ihminen. Onneksi oli äiti ja meidän perhe, jotka ottivat hänet ja hänen perheensä ystäviksi ja läheisiksi.

Isällä oli monta siskoa ja veljeä ja vaikka serkut aikuistuttuaan muuttivat omiin elämiinsä, nin yhteydenpito oli tiivistä.

Isän kuoltua äiti sai töitä Oulun läheltä ja sinne muutettiin. Taas edessä aivan uusi ja outo paikka: vanhoillislestadiolaisia, uskovia ja ihan eri säännöt kuin mihin olin tottunut. Siellä asuttiin seitsemisen vuotta, sitten Ouluun ja sieltä kahdeksan vuoden kuluttua takaisin Savoon ja maalle.
Sillä välin olin ehtinyt asua hyvin lyhyen aikaa sekä Lappeenrannan kuppeessa että Pieksämäellä. Kummassakaan paikassa en todellakaan viihtynyt eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa senttiäkään juurta sinne. Suurin syy viihtymättömyyteeni kyllä oli asunnot, jotka olivat mielestäni kamalia sekä Tyttären isä, joka asui samassa paikassa., Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, kuka tietää. Ainakin se lappeenrantalainen kylä oli kaunis, sijaitsi vain sekin väärässä paikassa.

Savossa vierähti peräti 11 vuotta, tosin siinäkin välissä asuin Porissa pari vuotta. Savosta Lahden seutuville, jossa vietin elämäni kurjimmat 10 vuotta. Taas kerran olosuhteet saivat aikaan syvän inhoni Lahden kaupunkia kohtaan. Mielestäni se nyt vaan on ruma ja vastenmielinen paikka. Ainoa hyvä asia kirjaston ja Vanhan Jukon lisäksi on ohitustie, ei tarvitse edes poiketa koko paikassa. Tosin olen huomannut, että on terapeuttista ajaa kaupungin läpi: sieltä pääsee poiskin!

Juhannuksena on taas edessä yksi vuosipäivä. Näinä vuosina on kertynyt roppakaupalla mukavia muistoja, onnistumisia, ilon aiheita – kaikkea mukavaa. Siitä huolimatta alkaa pikku hiljaa, etenkin keväisin!, maa poltella jalkojen alla. Ei niin, että olisi pakko lähteä, mutta lähdön mahdollisuus alkaa viehättää yhä enemmän ja enemmän. Liekö sitten isovanhemmilta periytynyt joku vaeltamisen vietti, kun en ole osannut/osaa juurtua yhteen paikkaan?

Tämä kaupunki on viehättävä, mukava, sopivan kokoinen, kaikki tarvittava löytyy kohtuu läheltä, mutta … Äidin isovanhemmat ovat asuneet lähettyvillä joskus 1800-luvulla, joten joku ympyrä on sulkeutunut. Siitä huolimatta juuret eivät ole niin syvällä kiinni, etteikö ne lähtisi helposti ja suht kivuttomasti tarpeen tullen irti.

Vuosien varrella olen usein haaveillut asettuvani joskus Poriin, joka on kaikkein eniten tuntunut Kodilta. Rakastan puistoja, murretta, vanhoja taloja, Yyteriä, Mäntyluotoa, Reposaarta – mitä kaikkea sieltä nyt löytyykään. Ehkä sinne voisi juurtua lopullisesti. Tavallaan palata takaisin. Satakunta on Koti, Savo ei, sille nyt vaan ei voi mitään. Isä oli ihana ihminen, samoin muutamat muut siellä, mutta henkinen koti se ei ollut. Arvot, mielipiteet ja muut tärkeät asiat eivät vaan käyneet yksiin. Vaikka kuinka yritin, niin tunsin itseni aina ulkopuoliseksi, oudoksi, kuten äitikin. Kotona sellaista tunnetta ei ole, Onneksi paikallinen murre ei koskaan tarttunut minuun, mikä sinällään on outo juttu. Porin ja Oulun murre palaavat mieleen nopeasti sopivassa seurassa, juuret nousevat pintaan.

Oman suvun menneisyyttä on mielenkiintoista tutkia. Isän puolen suvusta löytyy hyvinkin kattava tutkimus, mutta Tytär on viime aikoina alkanut selvittää äidin puolen menneisyyttä. Kumpikaan meistä ei hyväksy sitä patriarkaalista systeemiä, jossa mennään isän mukaan. Millään lailla väheksymättä isän osuutta tai sukua, niin kyllä minua ainakin kiinnostaa enemmän äitini suku. Jossain vaiheessa on tarkoitus mennä ihan sukututkimuskurssille, mutta nyt mennään amatöörilinjalla. Netti on loistava väline tähänkin tarkoitukseen, tietoa ja juuria löytyy helpommin.

Tähän mennessä olen tullut siihen, että se iso pääjuuri on satakuntalaisen ja savolaisen perimän yhdistelmää. Sivujuuria on kasvanut jokaisesta paikasta, jossa olen asunut ja ollut. Mukaan on tarttunut niin hyvää kuin huonoakin. Samalla ne sivujuuret ovat muokanneet sitä pääjuurtakin, johon ovat kasvaneet kiinni ja sopeutuneet. Puukin jatkaa kasvamistaan kuolemaansa saakka ja toivon saavani vielä monia, hyviä, vahvoja juuria. Omat juureni sulautuvat suvun juuristoon niin menneeseen kuin tulevaankin.